Anna hyvän kiertää

Pirjolla oli kahden munuaisen lisäksi sisäänrakennettu halu auttaa. Nyt hänellä on yksi munuainen ja kiitollisuus siitä, että hän pystyi olemaan avuksi. Pirjo on luovuttanut toisen munuaisensa tuntemattomalle ihmiselle.

Pirjo, 55, on luovuttanut toisen munuaisensa tuntemattomalle. Hänen sisällään on aina ollut ajatus munuaisen luovutuksesta. Vuoden 2019 lakimuutoksen jälkeen kuusi elävää luovuttajaa on luovuttanut toisen munuaisensa tuntemattomalle vastaanottajalle.

Pirjon lompakosta löytyy vuonna 1988 allekirjoitettu elinluovutuskortti. Sukunimen vaihduttua on edellinen nimi vedetty yli ja tilalle kirjoitettu uusi. Kortti on päällystetty kontaktimuovilla, jotta se ei haalistu.

– Olen vaihtanut lompakkoa useasti, mutta on aina ollut tärkeää, että elinluovutuskortti siirtyy uuteen lompakkoon, Pirjo kertoo.

Nyt tahto on kirjattu myös Omakantaan. Pirjo on kertonut nykyiselle miehelleen, että jos hänelle sattuu jotain, hän haluaa olla elinluovuttaja.

Ajatus luovutuksesta lapsen syntymästä

Pirjo tuli äidiksi nuorena, jo 16-vuotiaana. Hän meni naimisiin presidentin erikoisluvalla ja perusti perheen.

Pirjo muistaa miettineensä ensimmäisen lapsensa syntymän jälkeen, että jos lapsi sairastuisi vakavasti, hän voisi luovuttaa tälle toisen munuaisensa. Muistista on kuitenkin kadonnut tieto, miksi hän mietti asiaa tai miksi hän oli ylipäätään tietoinen siitä, että munuaisen voi luovuttaa.

Pirjolla on neljä lasta, joista vanhin täyttää jo 39, ja kolme lastenlasta, joista yksi on jo täysi-ikäinen. Pirjon nuorin tytär tuli tädiksi kaksivuotiaana.

– Ajattelen, että olen tullut väärän ikäisenä äidiksi ja väärän ikäisenä isoäidiksi. Tuntuu, että jos olisin ollut vanhempi, olisin osannut antaa lapsilleni enemmän rakkautta.

Pirjo sai aikoinaan tukea omilta vanhemmiltaan odottaessaan ensimmäisiä lapsiaan ja kokee joskus huonoa omatuntoa, koska ei ehtinyt itse olla tueksi ja hoitaa lastenlapsiaan. Lapset kuitenkin lohduttavat, että äiti on selvinnyt hyvin ja tehnyt parhaansa.

Kun Pirjo alkoi puhua halustaan luovuttaa toisen munuaisensa, tuttavat kauhistelivat: mitä jos lapsesi tai miehesi tarvitsisi munuaistasi?

– Minä en voi elää mutku- ja sitku-elämää, vaan haluan tehdä niin kuin minusta tuntuu, Pirjo vastasi epäilijöille.

Kudoslain muutos muuttaa kaiken

Ennen vuoden 2019 kudoslain muutosta munuaisen pystyi luovuttamaan vain lähiomaiselleen tai samassa osoitteessa asuvalle puolisolleen. Pirjo ei tahtonut uskoa tätä. Hän soitti Munuais- ja maksaliittoonkin varmistaakseen, että eikö hän tosiaankaan voi luovuttaa munuaistaan tarvitsevalle. Näin oli. Myöhemmissä puheluissa hänelle osattiin jo kertoa, että lakiin ollaan ajamassa muutosta kansanedustaja Sari Tanuksen johdolla.

Pirjo ajatteli, että hyvä, että lakia pyritään muuttamaan, mutta muutos tuskin ehtisi tapahtua hänen elämänsä aikana. Haaveet munuaisen luovuttamisesta pitäisi unohtaa.

Sitten yhtenä keväisenä päivänä Pirjo luki Helsingin Sanomista juttua munuaisen luovuttaneesta henkilöstä. Pirjosta tämä oli johdatusta, sillä yleensä Laitilassa luettiin alueen päälehteä Turun Sanomia sekä Laitilan Sanomia.

Jutun yhteydessä oli tietolaatikko, jossa kerrottiin, että laki on muuttunut. Munuaisen luovuttaja voi tästä lähtien olla myös kaukaisempi sukulainen, ystävä ja jopa tuntematon ihminen. Lisäksi lehdessä luki, että jos on halukas luovuttamaan munuaisensa, voi olla yhteydessä HUS Vatsakeskukseen.

Pirjo oli aivan täpinöissään uutisesta. Hän ilmoitti miehelleen, että aikoo soittaa heti sairaalaan. Mies epäili, että tokkopa Pirjolle sieltä kukaan vastaa. Niin osittain kävikin. Pirjo soitti TYKSiin ja HUSiin. Puheluissa Pirjoa ei osattu heti auttaa ja ohjattiin aina soittamaan toiseen numeroon. Lopulta löytyi lääkäri, joka lupasi edes laittaa tietoa asiasta eteenpäin. Hän sanoi kuitenkin Pirjolle, että jos kukaan ei vastaa soittopyyntöön, hän antaa vielä kahden lääkärin sähköpostiosoitteet, joihin Pirjo voisi halutessaan ottaa yhteyttä.

Pirjo sai elinsiirtokirurgi Marko Lempisen ja nefrologi Ilkka Helanterän sähköpostiosoitteet. Kun kolmeen päivään kukaan ei ottanut Pirjoon yhteyttä, hän alkoi itsekin menettää uskoaan. Pirjo kuitenkin ajatteli, että hän ei vielä jätä asiaa tähän. Hän etsi sairaalan nettisivuilta kyseisten herrojen tiedot ja päätti sitten lähettää viestin Helanterälle.

”Sisälläni on aina ollut ajatus munuaisen luovuttamisesta ja nyt olen lukenut lehdestä, että laki on muuttunut”, Pirjo kirjoitti.

Nyt tärppäsi. Helanterä vastasi Pirjolle, että tieto on oikea ja paikka oikea.

Urhea luovuttaja tutkimuksissa

Sitten alkoi tapahtua. Ensin Pirjoa haastateltiin puhelimessa, sitten postissa tuli lähete verikokeisiin. Tutkimukset tehtiin Turussa TYKSissä, joka oli Pirjoa lähimpänä oleva yliopistosairaala.

– Kyllä sitä ihminen pystyy luovuttamaan munuaisensa tuntemattomalle, mutta verikokeissa käyminen on vaikeaa, Pirjo vitsaili verikokeen ottajalle ja yritti välttää näkemästä neulaa.

Pirjolla on piikkikammo ja kipupelko. Munuaisen luovutukseen liittyvät tutkimukset kävivät siedätyshoidosta. Omien pelkojen kohtaaminen on auttanut ja Pirjo on nykyään enemmän sinut verikokeiden oton kanssa kuin aiemmin.

Munuaisen luovutukseen liittyy monia tutkimuksia, jotta voidaan varmistaa, että luovuttaja on terve, eikä luovutusleikkauksesta aiheudu hänelle ylimääräisiä riskejä. Samalla varmistetaan, että munuaisen saaja saa hyväkuntoisen elimen.

– Tutkimusvaihe oli jännittävää, koska toivoin aina, että pääsen etenemään luovutukseen asti. Kun näin Omakannasta, että tulokset olivat viitearvojen sisällä, tiesin, että jälleen on menty askel lähemmäksi luovutusta.

Tutkimuksiin kului kuitenkin aikaa. Osa tuloksista ehti jo vanhentuakin, minkä vuoksi Pirjo kävi muun muassa kahteen kertaan psykiatrin vastaanotolla.

Leikkausajan Pirjo sai tietää noin kolme viikkoa ennen H-hetkeä.

– Pystyin olemaan helposti pois työstä tutkimusten ja leikkauksen ajan, koska olin työssä perheyrityksessä. Olisi voinut ollut vaikeampi saada vapaata, jos olisi ollut työssä vieraalla.

Munuaisen luovutus perustuu aina vapaaehtoisuuteen ja haluun auttaa. Siihen ei saa minkäänlaista rahallista korvausta. Läheiselleen munuaisen luovuttaja saa Kelan korvauksen matkakuluista. Anonyymi luovuttajan matkoja ei korvata lainkaan. Lainsäädännön mukaan kulut korvataan munuaisen saajan matkakuluista ja tämä ei tietenkään toteudu, kun saaja on tuntematon.

Pirjo on laskenut, että matkoja tutkimuksiin ja leikkaukseen kertyi noin 3000 kilometriä. Helsingissäkin piti käydä kolme kertaa. Kaikki matkakulut jäivät Pirjon maksettavaksi.

Nykyään anonyymi luovuttaja voi saada HUS Vatsakeskukselta korvauksia matkakuluista HUSiin leikkausta edeltävään käyntiin ja itse luovutusleikkaukseen. Asiantuntijalääkärit ja liitto ajavat kuitenkin muutosta lainsäädännön epäkohtaan, valitettavasti toistaiseksi tuloksetta.

Jännittävä kotimatka

Leikkaus ei jännittänyt Pirjoa, enemmänkin hän oli innoissaan siitä, että se vihdoin tapahtuu. Ennen leikkausta Pirjo oli saanut tietoa ja vastauksia kysymyksiinsä aina tarvittaessa helposti.

– Mietin paljon sitä, kuka munuaisen saa. Oliko saaja lapsi vai aikuinen? Missä kunnossa hän on ja saako hän avun uudesta munuaisesta? Kun minua vietiin leikkaussaliin, mietin, onko saajakin jo leikkaussalissa. Herättyäni nukutuksesta mietin, miten saaja voi.

Pirjo ei saa koskaan tietää, kuka munuaisen sai tai toimiiko se saajalla. Sairaalassa munuaisen luovuttajaa ja saajaa hoidetaan eri osastoilla, jotta luovuttaja varmasti säilyy anonyyminä.

Pirjo oli jo ennen leikkausta kertonut haluavansa riittävästi kipulääkkeitä leikkauksen jälkeen. Kivunhoito olikin kunnossa. Aluksi Pirjon piti olla sairaalassa vain kolme päivää, mutta hän pyysi, ettei häntä kotiutettaisi liian aikaisin.

Pirjo oli osastolla viisi päivä. Sitten tuli kotiutumisen hetki.

Tyttären vespa oli myyty juuri ennen leikkausta helsinkiläiselle miehelle, joka ilmoitti, että olisi nyt tulossa hakemaan vespan. Kyseessä oli kuitenkin juuri se päivä, kun Pirjon miehen piti tulla hakemaan hänet sairaalasta kotiin. Mies soitti Pirjolle ja kertoi, vespan noutajan soitosta. Olisi se nyt aika noloa, että he eivät ole kotona, kun vespaa tullaan hakemaan, kun käsirahakin on jo maksettu.

– Kuuntelin selitystä silmät ymmyrkäisinä. Lääkehuuruissa sitten ehdotin, että voisinhan minä tulla vespanhakijoiden kyydissä kotiin, jos se heille sopii.

Tästähän mies innostui ja päätti soittaa heti hakijalle. Puhelimen päätyttyä Pirjo purskahti itkuun. Miten hän selviäisi 300 kilometriä kipuineen joidenkin ventovieraiden kyydissä? Itkuun ei ollut kauaa aikaa, kun mies jo ilmoitti, että asia on sovittu ja hakija soittaa kohta sopiakseen Pirjon noutoajanohdan.

Viideltä Pirjo käveli sovitusti Kolmiosairaalan ala-aulasta ulos ja näki valkoisen, ruostuneen pakettiauton, jonka kylki huusi, että Paku kympillä. Pirjo asteli auton luo ja kysyi, että tälläkö he lähtevät kohti Laitilaa.

Matkaan lähdettiin. Vespanhakijan vaimo oli mukana matkassa ja automatka meni lopulta ihan hyvin

Kotona mies sai kuitenkin kuulla kunniansa, joskin kaikella rakkaudella.

– Näinkö paljon sinä minua rakastat, että laitat minut tulemaan ventovieraan kyydissä pakulla kotiin sairaalsta, Pirjo kertoo toruneensa leikillään.

Kiitollinen luovuttaja

Kotiin pääsyn jälkeen toipuminen eteni hyvin. Ensimmäinen viikko meni hiljakseltaan kotona, mutta neljän viikon sairausloma oli riittävä ainakin palaamaan toimistotöihin. Pirjon sairaanhoitoalalla oleva ystävä kävi ensimmäisen viikon ajan pistämässä Pirjolle napapiikin kerran päivässä – itse Pirjo ei olisi siitä selvinnyt pyörtymättä.

Hankalina toipumisessa oli suolentoiminnan palautuminen normaaliksi. Kirurgi oli kyllä selkeästi etukäteen kertonut, että leikkauksesta jää Pirjon käden kokoinen arpi ja että vatsantoiminnassa voi olla leikkauksen jälkeen ongelmia. Vatsavaivat alkoivat jo sairaalassa ja jatkuivat kotonakin vielä jonkin aikaa. Pirjo kertoo, että olisi valmis luovuttamaan munuaisensa koska vaan uudelleen, mutta kokemustensa takia pelkäisi eniten vatsavaivoja.

Tai kuten lääkäri oli kirjannut jälkitarkastuksessa sairauskertomukseen: ”potilas sanoo, että voisi luovuttaa toisenkin munuaisensa, mutta ymmärtää, että se ei ole mahdollista.”

Sairaalassa oli myös varoitettu siitä, että pitkän tutkimusrupeaman ja luovutusleikkauksen jälkeen voi tuntea olonsa unohdetuksi, kun jälkitarkastuksen jälkeen luovuttajasta olleen seuraavaksi kiinnostuneita vuoden ja sitten viiden vuoden kuluttua seurantakäynnillä. Sellaista tunnetta Pirjolle ei kuitenkaan tullut.

Pirjo on kiitollinen ja kokee olevansa etuoikeutettu, koska sai luovuttaa munuaisensa. Hän antaa suuret kiitokset kaikille työnsä puolesta luovutukseen osallistuneille. Erityiskiitokset menevät elävien luovuttajien koordinaattori Jenni Kippolalle, joka oli ollut suureksi avuksi Pirjon valmistautuessa luovutukseen.  

Pirjo puhui luovutuksesta paljon perheelleen, mutta jälkeenpäin hänessä on herännyt ajatus, että toimiko hän sittenkin itsekkäästi. Kaikkiin leikkauksiin liittyy riskejä, niin myös munuaisen luovutukseen. Hän ei itse pelkää kuolemaa, mutta oli niin innostunut luovutuksesta, että ei hirveästi miettinyt perhettään. Vasta myöhemmin hänelle on tullut ajatuksia siitä, että jos ei olisikaan selvinnyt, niin miten perhe olisi pärjännyt.

Pirjon miehestä oli käsittämätöntä, että joku menee vapaaehtoisesti leikkaukseen ja luovuttaa toisen munuaisensa. Tosin hän ymmärsi saajan saaman mahdollisen avun tärkeyden. Hänestä Pirjo oli jopa hullun rohkea. Kuitenkaan hän, kuten ei kukaan muukaan perheessä vastustanut luovutusta.

Pirjo ajattelee, että kun tekee jotain hyvää, sen saa joskus myös takaisin. Hän tekeekin paljon vapaaehtoistyötä, joka ei ole siitä kevyemmästä päästä. Pirjo vastaa kriisipuhelimeen, toimii tukea tarvitsevien perheiden perheoppaana ja rikosuhripäivystyksen tukihenkilönä sekä rikos ja riita-asioiden sovittelijana.

Pirjon neuvo niille, joita munuaisen luovuttaminen kiinnostaa, on ottaa asiasta selvää ja puntaroida mielessään, voisiko auttaa apua tarvitsevaa.